”Useiden masennusjaksojen ja uupumisten jälkeen oon ollu aika hukassa itteni kanssa, hukkasin mut. Kadotin mun herkkyyden ja leikkimielisyyden, sisäisen lapseni, koska niille ei oo ollu paikkaa elämässä, niitä piti peitellä. Niin mä ainakin luulin ja koin. Niinpä mä koitin sopia muottiin ja olla vuosia huomaamaton. Helmikuun 2026 alusta alkaen olen osallistunut Koulutuskuntayhtymä Tavastian järjestämään kuntouttavaan työtoimintaan sekä Oma polku -hankkeeseen eli tuttavallisesti Omppuun.”

”Ennen omppuun osallistumista, olin muutosvaiheessa elämässä. Tuli uusia diagnooseja, vanhan ja uuden minän etsimistä ja yhdistämistä. Kuka mä olin ja kuka mä oon nyt. Mitä mä elämältä haluan ja onko mulla mitään annettavaa tässä elämässä.

Ryhmässä oleminen ja sosiaaliset tilanteet on aina ollu mulle vaikeita. Aiemmin mainittujen haasteiden myötä vielä enemmän. Sinänsä huvittavaa, että oon kuitenkin lähihoitajaks itteni lukenu. Tosin sillon yritin olla jotain, mitä en täysin oo. En sano, etteikö mulla ole hyvää sosiaalista osaamista ja alan vaatimaa pelisilmää, se ei vaan täysin ole mua. Ei ainakaan siinä mittakaavassa mitä ennen. Oon kokeillu aina voinnin salliessa erilaisia työpaikkoja, lukuisia ryhmiä ja kuntouttavaa työtoimintaa, mutta kaikissa ahdistus on vaan hiipiny takasin ja aamuisin lähteminen hirvitti ja aiheutti fyysistä pahaa oloa, pakokauhua.

Osallistuminen ryhmätoimintaan

Omppuun saapuessa mua jännitti. Aiemmat kokemukset ei helpottanu alotusta yhtään. Mutta joku tässä paikassa oli toisin. Kun mä alotin niin kyllä jännitti, mutta ei ahdistanu. Jo toisena päivänä mulle sanottiin, että vaikuttaa siltä kuin olisin ollu täällä jo pidempään. Ryhmäydyin todella nopeesti porukkaan ja siinä autto varmasti ohjaajien persoonat, rento ja huumorintajunen olemus. Se, miten painotettiin kaiken olevan vapaaehtosta, eikä sua painosteta mihinkään mihin et oo valmis, ja samaan hengenvetoon kannustettiin ottamaan haasteita vastaan. Ymmärrettiin myös, että pelkkä ovesta astuminen voi olla se haaste, se loi turvallisen olon.

Mulle isoin apu on ollu ehdottomasti päivittäinen liikkuminen, mun mieli ja keho tarvii liikkumista voidakseen hyvin, mutta yksin liikkuminen on viime aikoina ollu yllättävän haastavaa ja täällä se liikkuminen ei edes tunnu liikkumiselta vaan hauskanpidolta, jonka sivuvaikutuksena on paraneva hyvinvointi. Mä myös tarvitsen sosiaalista kanssakäymistä aivojeni virittämiseks, vaikka kuinka yritänkin väittää haluavani erakoks Lappiin kasvattaan poroja.

Voimaa ja tukea vertaisista

Ryhmässä on paljon muita, joilla on samankaltasia haasteita kuin mulla, iästä huolimatta, enkä oo missään kokenu olevani niin oikeessa paikassa kuin täällä. Muiden kanssa keskustellessa ja ryhmätöitä tehdessä on kyllä silmät avautunu, ja oon saanu niiin paljon uusia ajatuksia ja avaimia itsetutkiskeluun, etten ois uskonutkaan. Miten näin hyviä tyyppejä on edes olemassa ja miksen oo kokenu tämmöstä aiemmin? Ja tällä tarkotan sitä kokemusta, missä sut hyväksytään sellasena, kun sä olet ja sä näät, että muilla on vastaavia haasteita ja siitä huolimatta ne on aivan upeita ihmisiä, joten miksen mäkin siis vois olla? ”

Kirjoittaja on Omppu-hankkeen osallistuja. Tuuli Tiainen on yksi hänen ohjaajistaan.

Lisätietoja Omppu-hankkeesta.